Kertomukset virran sileällä pinnalla aurinkoisena iltapäivänä lipuvista isoista hyönteisistä, joita taimenet rauhallisesti tuikkivat, yhdistää helposti Englannin kalkkivirroille, tai Yellowstonen alueen jokiin. Yllättävää, mutta tällainen parveilu tapahtuu myös Suomessa, jossa on totuttu enemmän kesän hämärissä tapahtuviin salamyhkäisiin vesiperhosparveiluihin. Tämä selkeän parveilun hyönteinen on sumukorento. Sanotaan, että rakkaalla lapsella on monta nimeä. Niin tälläkin, kuten otsikosta voi lukea. Sumukorento on perhokalastajalle sen verran merkittävä hyönteinen, että sen elonkulkuun kannattaa perehtyä hieman tarkemmin.
Sumukorento vai hankikorri? Hyönteisen nimeksi yritetään vakiinnuttaa hankikorria, mikä onkin kuvaavin käytetyistä nimistä. Hankikorri, latinalaiselta nimeltään Taeniopteryx nebulosa, kuuluu rantusiipikorreihin, joka onkin yleisimpiä korrilajejamme. Kirjallisuudessa on lajista yllättävän vähän tietoa ja sekin, mikä sieltä löytyy, on monesti ristiriitaista, esimerkkinä käsitykset kuoriutumistavasta. Tässä tekstissä käydään läpi hankikorrin elämänkaarta ja pohditaan miten ja millaisilla perhoilla olisi syytä kalastaa tämän perhokalastajalle merkittävän hyönteisen parveiluaikana.
Nymfi
Korrinymfi on 10 – 18 mm pitkä. Sillä on selvästi jaokkeisessa takaruumiissaan kaksi pyrstösukasta. Raajat ovat pitkät ja tukevahkot. Rintakehässä on suvulle hyvin tyypilliset selvästi kolmionmuotoiset suuret siipiaihiot. Pää on pienehkö ja siinä on jotakuinkin pyrstösukasten mittaiset tuntosarvet. Uros on naarasta pienempi ja hennompi. Yöaktiivinen nymfi viettää kohtalaisen piilottelevaa elämää hitaasti virtaavassa vedessä hajoavan lehti tai ruohoaineksen seassa. Löytyy niitä toki kovankin kosken kivienalusista. Yleensä paikoista mihin kerääntyy lahoavaa lehtiainesta.
Korrinymfin väritys on tummanruskeasta suklaanruskeaan. Vesistökohtaisia sävyeroja on havaittavissa. Pääsääntönä voisi pitää, että tummissa vesissä vaeltavat tummat ja kirkkaissa vesissä vaaleat toukat. Poikkeuksia tästäkin on. Riippumatta onko toukan väritys tumma vai vaalea, pilkistää jaokkeiden välistä yleensä selvästi oranssiset raidat. Mahan puolella jalkojen tyvessä on pienet puikkomaiset kidukset. Alapuoli on muutenkin hieman vaaleampi kuin selkäpuoli.
Kuoriutumisen valmistelu
Alkukeväästä, maaliskuun alkupuolella hakeutuvat korrinymfit elinalueillaan valoisampiin paikkoihin. Nymfit alkavat olla valmiita ja ensimmäiset pyrkivätkin poltteen ajamina jääpeitteen railoista taivasalle kuoriutumaan. Matka elontaipaleen viimepäiville tapahtuu vesikasveja pitkin jään alapinnalle. Jos polkua ei löydy, toukka heittäytyy uimasille. Raajaparien vilkas liikuttelu muistuttaa jossain määrin vapaauimarin käsien liikettä. Onkin ehkä kuvaavampaa puhua ”korrinkroolista”, koska se ikään kuin juoksee vedessä liikuttaen jalkojaan varsin vilkkaasti. On yllättävää kuinka hyvin ja määrätietoisesti nymfi pääsee tavoitteeseensa, jään alapinnalle. Edellä mainittu on osin johdettu akvaarioympäristössä tehdyistä havinnoista.
Sopivan aukon löydyttyä se kiepsahtaa jäälle ja sieltä rantaan tummalle kiinteälle alustalle, joka kerää auringon lämpöä helpottaen siten kuoriutumista. Missä jäätä ei ole, korrinymfi pyrkii ryömimään rannalle luodakseen nahkansa. Jos ranta on kaukana, nymfi kiipeää mieluiten talven yli törröttämään jääneille korsille kuoriutumaan. Tarkemmin katsoen löytyy kuolleista rannan ruohoista tyhjiä nahkoja siististi vieriviereen asettuneina. Pinnanpäälliset havainnot taas on tehty luonnossa kalastuksen yhteydessä.
Kuoriutuminen
Mitä sitten ovat ne ikään kuin tyhjästä veden pintakalvolle räpiköimään ilmestyvät korrit? Havaintojeni mukaan toukkanahan luonti kestää muutamasta minuutista aina kymmeniin minuutteihin. Näin tapahtuu jopa lämpimässä ilmanalassa akvaario-olosuhteissa. Kun on vierestä seurannut muutaman korrin asettelevan huolellisesti raajansa tukevasti alustaan ennen nahanluontia, on vaikeaa uskoa kuoriutumisen onnistuvan veden pintakalvolla.
Kun luodaan katsaus tapahtumasta kertovaan kirjallisuuteen, niin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kuoriutumisen kerrotaan tapahtuvan kiinteällä alustalla. Konit ilmestyvät kuitenkin kuin tyhjästä pintakalvolle. Miten se on selitettävissä? Ehkäpä tapahtumaan voisi saada valaistusta kietomalla hetkeksi konin tummanruskea nahka harteille ja tutkimalla maailmaa sen vinkkelistä.
Korrinymfin elinalue on pohjan tuntumassa. Siellä se vaeltelee kuolleiden kasvinosien seassa sekä elävien vesikasvien varsistolla. Kun luontoäiti pakottaa sen seuraavaan elämänvaiheeseen, on etenemisen suunta ylös, kohti kirkkautta. Taival luonnistuu sujuvasti ruokoja, kiviä tai vesikasveja pitkin. Matka kuivaan jatkuu vesirajassa tapahtuvan lyhyen epäröinnin jälkeen. Mieleisen paikan löydyttyä koni asettaa jalkansa huolellisesti ja kuoriutuminen alkaa. Näin tapahtuu normaalisti. Koninymfi ei kuitenkaan pohjan tuntumassa voi tietää, mikä karsi tai kivi vie pinnan päälle. Kaislikkoisilla alueilla, missä valtaosa korreista viihtyy, on virtaus sen verran hidasta, että ne saavat talvisin jääpeitteen. Talven kuluessa vedenpinnan korkeusvaihtelut ja jäiden Liikkeet katkaisevat helposti kiinni jäätyneet korret. Saattaa olla, että konien asuttamilla alueilla ainoastaan muutamat korsista yltävät juuri ja juuri veden pintaan. Muutaman turhan matkan liki vedenpintaan ylettyvää kortta pitkin tehneen korrin vaatimukset kuoriutumisalustan kelpoisuudesta helposti laskevat. Aurinko paistaa, eikä aikaa ole hukattavissa, on pakko aikuistua. Alustaksi kelpaa kiireessä vaikkapa vain vedenpintaan pistävä korrenpää. Kuoriutuminen on valtavasti voimia vaativa urakka. Nahanluonti vaatii omat vartalon vääntelynsä ja taivuttelunsa. Jalan tai parin irtoaminen alustasta kuoriutumisen aikana on enemmän sääntö kuin poikkeus. Jos alusta tai ote on huono, suistuu onneton veden vangiksi ja sitä kautta ennakoitua aikaisemmin takaisin ravintoketjun osaksi. Kuoriutuminen saattaa huonollakin alustalla kuitenkin onnistua ja koni näyttää ilmestyvän kuin tyhjästä vedenpinnalle. Vastaavia tapahtumia on helppo kuvitella satamäärin lisää.
Perhokalastaja seuraa tätä näytelmää matkan päästä. Kahluu hyville kuoriutumisalueille ei onnistu kaislikon ja vesikasvillisuuden suosiman pehmeän pohjan vuoksi. Jo viiden metrin päästä heijastelevaa vedenpintaa tarkastellessa on vaikeaa erottaa pieniä yksityiskohtia. Näin ollen havainnoitsijalta jää helposti huomaamatta pintaan vain pienen jäljen jättävät vesikasvien osat. Nämä osat lienevät juuri niitä alustaja, joilla “pintakuoriutuminen ” tapahtuu. Hyönteisen ilmestyminen ja sen liikkuminen veden pintakalvolla vie tarkkailijan huomion siinä määrin, että kiinteätä kuoriutumisalustaa ei huomata ja näin ollen kuoriutumispaikaksi mielletään pintakalvo. Entä kun pintaan ei pistä mitään kiinteää? Korrinymfi yrittää luultavasti uida pintaan kerta toisensa jälkeen ja kenties lävistää pintakalvon, jääden siihen hennosti roikkumaan. Toukkanahka halkeaa selästä ja kuoriutuminen alkaa. Hartiat ja osa siivestä työntyy ulos. Tämän pitemmälle ei tapahtuma näiden yksilöiden osalta etene. Edellä kuvattu tapahtuma selittäisi ne lukuisat tuikit sileillä virranosilla missä kuitenkaan ei havaittavia hyönteisiä näy.
Kuoriutumishäiriöt ovat hankikorreilla suhteellisen yleisiä. Yleisin niistä on siipien jääminen rutuksi. Ne eivät yksinkertaisesti oikene täysin suoriksi. Nämä yksilöt ovat luonnollisesti lentokyvyttömiä. Kun virheettömät yksilöt yleensä lentävät siipien oiettua rantaan, jäävät vajavaiset ruokojensa vangiksi. Halu päästä rantaan voittaa kuitenkin kohta ja koni lähtee suoriutumaan matkasta miten parhaiten kykenee. Se viilettää juosten ja siipiään vinhasti räpytellen vedenpinnalla kohti pariutumisalueita. Näitäkin yksilöitä saattaa helposti mutta virheellisesti luulla pintakalvolla kuoriutuneiksi. Ei kuitenkaan ole syytä kiistää pintakalvolla tapahtuvaa kuoriutumista niin kauan, kun kukaan ei ole selvittänyt sitä täysin. On perusteltua kuitenkin esittää muutamia seikkoja, joiden toivon saavan havainnoitsijan kiinnittämään huomiota kuoriutumistapahtumiin.
Jos kuoriutumista tapahtuu pintakalvolla, niin virran nopeus huomioiden on helppo päätellä mistä korrin pitäisi lähteä, jotta se nousisi siivilleen havaintopaikassa. Kun paikka on määritelty, niin voidaan yksinkertaisesti katsoa nousevatko korrit siellä pintakalvoon kiinni. Ajatusta voisi jatkaa siten, että niska-alueilta lähtevät konit liukuisivat kosken alas ja kuoriutuisivat virran kuljettamina suvannossa. Suvannosta lähtevät korrit taas jossain muualla ja niin edelleen. Kokemus kuitenkin osoittaa kuoriutumista tapahtuvan niska-alueilla ja välittömästi sitä seuraavilla suvannoilla, eikä niinkään pitkillä suvantomaisilla virranosilla
#8C6262
Varsinainen kuoriutuminen kestää maaliskuun puolivälistä huhtikuun loppupuolelle. Etelä-Suomessa kuoriutuminen alkaa noin viikkoa aikaisemmin ja pohjoisempana se kestää viikon myöhempään. Tarkkoja aikarajoja ei kukaan kyenne antamaan erilaisista talvista johtuen. Yleisenä sääntönä voisi pitää, että lämpimänä talvena kuoriutuminen on ajoissa ja kylmänä talvena taas myöhäisemmässä. Kuoriutuminen tapahtuu pääsääntöisesti valoisaan aikaan. Ensimmäiset vaaleat aikuiset räpistelevät pinnalla lämpötilan salliessa heti aamusta. Jos yöllä on ollut kova pakkanen alkaa kuoriutuminen vasta kun aurinko lämmittää hyvin veden läpi korrin ruskeaa pintaa. Kuoriutumista tapahtuu eniten auringonpaisteisina päivinä kello 10:00 – 16:00 välisenä aikana. Joissain lähteissä on mainittu huipun osuvan kello 14.00 tienoille. Tämä pitääkin kokemuksen mukaan hyvin paikkansa. Kuoriutumisen ajallista kestoa on vaikea määritellä. Joiltain alueilla se tapahtuu yhdessä rytäkässä ja jossain muualla taas ajoittuen jopa kolmelle viikolle. Tämä on hyvin paikkakohtaista ja kalastajan olisikin syytä kerätä tietoa eri paikkojen kuoriutumisista sekä järjestää kalastamisensa sen mukaan.
Väritys
Toukan väritys vaihtelee vedenalaisvaiheen aikana useaan kertaan. Syynä on ajoittainen nahanluonti. Kun vanha pieneksi käynyt “takki” joutaa pois, paljastuu alta aina vaaleampisävyinen ”vaatetus”. Väri muuttuu kuitenkin varsin nopeasti kitiinikuoren kovettuessa ja onkin muutaman kymmenen minuutin kuluttua huomattavasti tummempi, kuin juuri nahanluonnin jälkeen. Ennen kuin korrinymfi luo viimeisen kerran nahkansa, se on ehtinyt tummua täysin edellisestä nahanluonnista.
Luonto on kummallisuuksia tulvillaan. Yhtenä voi pitää sitä, kun tummanruskea toukka riisuu viimeisen nahkansa, esiin tulee vaaleanruskeanoranssi ruttusiipinen nuori aikuinen ja jäljelle jää melkein väritön läpikuultava nahka. Vain luoja tietää, minne katosi hyönteisen tummanruskea väri. Vastakuoriutunut aikuinen on vartalonväriltään vaaleanruskea, jossa on selvä oranssinen vivahdus. Siivet ovat vaaleanbeiget. Värit säilyvät useita minuutteja, kuitenkin koko ajan tummuen.
Hetket kuoriutumisen aikana ja juuri sen jälkeen lienevät korrielon vaarallisinta aikaa. Keväällä tuulet ovat kohtalaisen voimakkaita. Kun rantakasvuston vaimentavat lehdet vielä puuttuvat pääsee tuima kevät-tuuli tuivertamaan esteettä rantaniityillä. Tuulen avustamana, juurikuoriutunut kohmeinen, vielä liikkeissään epävarma korri, suistuu helposti vedenpinnalle. Jos korri selviää putoamisesta kastumatta, se selviää yleensä siipiään vimmatusti räpistelemällä rannan suojaan. Kalat kun ei ole kovin kiinnostuneita pintaa pitkin viistävistä perhoista. Kastuneiden kohtalona on kalpea kuolema. Kuolevan korrin pigmentoituminen pysähtyy ja se jää vaalean väriseksi. Kalat elementtiinsä sopeutuneina tunnistavat helpon saaliin ja näin ollen ne orientoituvat helposti vaaleanväriseen korrinkokoiseen hyönteiseen.
Aikuiset
Rantaan päästyään korri etsii suojaisen paikan, missä pigmentoituminen etenee loppuun. Valmis aikuinen on väriltään mustanruskea ja sen siivet harmaan läpikuultavat. Jos aikuista korria tarkastellaan kalan elementistä, eli vastavaloon, kuultavat jalat tummanoliiveina ja tummana hohtavan takaruumiin jaokkeiden välistä pilkottaa kellanorasnssi sävy. Osalla kuoriutuneista uroksista ovat siivet osin tai täysin surkastuneet. Aikuisten hankikorrien on saatava syödäkseen ravintoa, jotta munat voisivat kehittyä. Uros kutsuu naaraita paritteluun rummuttamalla takaruumiillaan sopivaan alustaan. Parittelun tapahduttua uros pian kuolee, kun taas naaras lentää takaisin virralle ja laskee munansa, kerran tai pari kastamalla takaruumiinsa vedenkalvoon, lentääkseen sitten takaisin rannan suojaan.
KALASTUS
Varusteet
Sopiva vapa hankikorrikauden kalastukseen on kohtalaisen voimakas #4-6 luokan vapa. Korriaikaan kalat tuikkivat useasti kaukana vaikeasti kahlattavilla sileillä virranosilla. Tämän lisäksi kevättuulet ovat yleensä voimakkaita. Tällaiset olosuhteet edellyttävät vavalta pitkäheittoisuutta. Vapaan sopiva kela ja siihen ehkäpä mieluiten WF-siima. Perukkeen kärjen tulisi olla 0,12-0,16mm, että pitkänkin heiton jälkeen perho putoaisi pehmeästi, kalaa säikyttämättä vedenpintaan. Vaikka korreja syövät kalat saattavat olla hyvinkin kookkaita, ei ole suurta pelkoa ohuen perukkeen katkeamisesta kalojen kylmänkankeuden vuoksi, kunhan vain muistaa väsytellä kalan maltillisesti. Kahlaajan kannattaa pitää mielessä kevätveden 1-2 asteen lämpötila muita varusteita valitessaan.
Päiväohjelma
Kun yö on ollut lämmin, niin kalastus on syytä aloittaa jo aamulla aikaisin. Kalat aloittavat tuikkimisen auringon noustua puiden latvojen tasalle. Jos yöllä on ollut pakkasta , voi huoletta nukkua pitkään ja nauttia kunnon aamiaisen. Toiminta näet alkaa vasta kun aurinko pääsee sopivasta kulmasta lämmittämään ympäristöä. Sitä kautta lämpiää myös maata lähellä oleva ohut ilmakerros. Vasta edellä mainitun tapahduttua ovat olosuhteet otolliset korrien kuoriutumiselle. Lämpimänä päivänä ei kannata ajaa itseään loppuun valoisan aikana koska kalastaminen vielä pimeäntulon aikaan saattaa palkita kalastajan hienoilla kokemuksilla.
Korrikauden kalastus on pääasiallisesti aktiivisten näyttäytyvien kalojen väijymistä. Tämä vaatiikin kalastajalta todellista metsästäjäluonnetta. On maltettava odottaa. On kuunneltava tarkasti, koska vaimea loiskahduksen kaiku antaa viitteen mistäpäin voisi löytää aktiivisen kalan. On katsottava tarkkaan vedenpintaa ja sen väreitä, sillä osa kaloista ei jätä tuikkirengasta ruokaillessaan aivan pinnan alla. Aktiivista kalaa on pyrittävä lähestymään sellaiselle etäisyydelle, että heiton voi suorittaa täydellisesti. Siima ei saa läiskähtää veteen, eikä perho saa pudota liian lähelle kalaa. Heitto pitää olla tarkka, sillä varsinkaan virtapaikoissa kylmästä kohmea kala ei lähde hakemaan perhoa. Toisin on suvannoissa risteilevien kalojen kanssa. Jos kala parin heiton jälkeen lopettaa tuikkimisen, on syytä antaa sen rauhoittua. Hetken kuluttua voi rauhoittunutta kalaa kokeilla eri suunnasta, tai eri perholla ja menestys saattaa miellyttää. Kauden loppua kohti kalat muuttuvat pirullisen vaikeiksi ja silloin varovaisuuden merkitys kalastuksessa kasvaa.
Kalastusmenetelmät
Kalastusmenetelminä käyvät kaikki perhokalastuksen eri osa-alueiden tekniikat. Jatkossa kuitenkin kiinnitetään huomiota korrin käyttäytymiseen ja sen saatavuuteen kalojen kannalta sekä muokataan kalastusta tarpeita vastaavaksi.
Nymfikalastus
Nymfillä kalastus tapahtuu pohjan tuntumassa ja mieluiten rantaan päin. Tällä matkitaan korrin kuoriutumisvaellusta kohti rantaa. Kauempana rannasta Leisenringin nosto matkii hyvin pintaan uivaa korrinymfiä. Nosto on tehokkaampi tehtynä alavirran suuntaan. Nymfillä kalastamisessa on kuitenkin jotain selvittämätöntä, koska kalamiesten onnistumiset nymfionginnassa eivät ole olleet kovinkaan mainittavia. Voi myös miettiä mitä järkeä on ylipäätään kalastaa pohjasta , kun kerran on mahdollisuus kalastaa pinnasta?
Pintakalastus
Taimenen käyttäytymistä ohjaa voimakkaasti saavutetun energiahyödyn suhde käytettyyn nähden. Tämä on luonnon keino ohjata lajin säilymistä elinkelpoisena. Voi helposti kuvitella ruokaa hakevan taimenen kuluttavan enemmän energiaa, kuin yksilön, joka on valinnut paikkansa siten, että ruoka suorastaan kulkeutuu suuhun. Sopivasti ruokailupaikkansa valinnut taimen vain kääntää rintaevänsä «ylös asentoon” sopivan ja eritoten pakenemaan kykenemättömän makupalan saapuessa kohti. Suupalan nouto käy majesteetillisen hitaasti ilman minkäänlaista kiirettä. Evät “alas asentoon ” ja kala vaipuu virtaa hyväksikäyttäen takaisin väijypaikalleen.
Taimen pyrkii aina saamaan energiansa mahdollisimman vaivattomasti. Siksi se mieluiten syö hyönteisiä ja kaloja jotka eivät kykene pakenemaan. Millainen sitten olisi tämä makupala, joka on taimenen mielestä kiinnostava. Pintaa havainnoidessa ei tuulen kuljettama, tai muuten siipiään räpistelevä korri useinkaan päädy kalan suupalaksi.
Taimen on varsin hyvin elementtiinsä sopeutunut eläin. Se on elinkaarensa aikana oppinut minkälaista saalista kannattaa tavoitella ja mitä taas ei. Toisaalta itsesäilymisvietti taas panee sen epäröimään, kun saalis liikkuu liian poikkeuksellisesti virran liikkeeseen nähden. Myös taimenenkalastaja tietää viistävän perhon merkityksen.
Kutsutaan tästä hetkestä eteenpäin tätä mahdollista makupalaa perhoksi. Perhon tulee siis olla sellainen, että se näkyy selvästi kalalle. Sen pitäisi näkyä jopa silloin, kun se on peilissä. Tämä tarkoittaa, että osa tai osia perhosta on sen pudotessa veteen selkeästi lävistettävä pintakalvo. Samalla tavoin näkyy kalalle kuoriutumisessaan epäonnistunut, pintakalvossa makaava korri.
Perhon tulee kulkea yleensä pintakalvossa tai vähintään ylimmässä viiden sentin vesikerroksessa, koska siitä kalat niitä käyvät napsimassa. Tämä edellyttää perholta kevyttä rakennetta. Perhon toimivuutta lisää sen oikea väri. Perho viipyy kalan suussa sitä kauemmin mitä pehmeämpi se on. Tässä on selkeät vaatimukset toimivalle korrijäljitelmälle.
Entä tällaisella jäljitelmällä kalastaminen. Perustekniikkana on vapaasti kelluttaminen. Perhon toimivuutta lisää pienet liikautukset joita tehdään lyhyillä vedoilla tai vavankärkeä edestakaisin notkuttamalla. Jos edellä mainittu ei toimi voi kokeilla lyhyitä viistätyksiä. Nämä tehokeinot on syytä suorittaa edellä mainitussa järjestyksessä. Sopivimpia kalastuspaikkoja ovat sileät virta-alueet koska kalat valitsevat kylmällä vedellä helpon oleskelupaikan. Kannattaa seurata mitä linjaa korrit purjehtivat koska kalat yleensä asettuvat tälle “jakelulinjalle”. Vaikka aktiivisia kaloja ei tällä linjalla näkyisikään kannattaa silti kalastaa se huolellisesti. Jos sää ei ole parveilulle aivan otollinen, voit kahlata kalastusalueella, jolloin vedenrajassa olevia korreja joutuu veden kalvolle ja osa jopa alkaa kuoriutua. Aamuisin on hyvä ravistella varovasti rannan puita ja pensaita, jolloin kohmeisia korreja putoaa veteen. Seuraamalla niitä havaitset aktiiviset kalat ja voit tarjota perhoasi niille.
OTTIPERHOJA
Toimivia perhoja on monia. Kalan otti perustuu useasti perhon pieniin liikahduksiin joten pinturin mallilla ei liene suurta merkitystä. Nymfeistä toiminevat jotenkuten kaikki oikeankokoiset (#10-14), tummanrusehtavat tai mustat perusnymfit. Tuloksia ovat antaneet esimerkiksi Rajaniemen ja Yli-Lonttisen nymfi sekä Montana muunnoksineen Kalastavia pintureita ovat esim. Nalle Puh ja Dark Puh vaalealla siivellä Parhaiten toimivat kuitenkin kalvossa roikkuvat perhot joista tässä muutamien reseptit:
KLINKHAMMER (Syrjäsen muunnos)
Koukku: ohutlankainen katkakoukku #12
Sidontalanka: musta
Siipi: valkoinen polypropyleeni
Runko: oranssin karvan ja antronin sekoitus
Häkilä: musta kukko laskuvarjohäkilänä
Eturuumis: mustan jäniksenkarvan ja antronin sekoitus
SUMUKORENTOEMERGENTTI (Juha Vainio)
Koukku: # 10-14 pinturi
Runko: oranssinruskea cdc dupattuna
Siipi: 2 kpl vaaleita cdc-höyhentä kattolaskuisesti
Häkilä: tummanharmaa kukko
KUORIUTUVA SUMUKORENTO (Veli Autti)
Koukku: ohutlankainen katkakoukku # 12
Sidontalanka: ruskea
Runko: mustanruskea kalkkuna tms sidontalangan ympärille kierrettynä
Siipi: lumikenkäjäniksen käpäläkarva
Tuntosarvet: musta rämemajava
Eturuumis: harmaa ja musta poro tai peura dupattuna
POTEMKIN (Matti Huitila)
Koukku: TMC 2312 #12-14
Sidontalanka: oranssi
Siipi: kermanvärinen polypropyleeni Klinkenhammerin tapaan alusrungoksi
Runko: oranssinruskea ja luonnonvaalea hylkeenkarva sekoitettuna ja dupattuna kierretään köydeksi sidontalangan kanssa
Eturuumis: sama kuin runko
Siiven teko 1: taitetaan puolet takakenoon ja sidotaan paikalleen
Häkilä: vaaleanruskea kukko laskuvarjohäkilänä etummaisen siiven juureen siiven väliin jakaen häkiläsiikaset tasaisesti. Etummainen siipi taitetaan takakenoon ja sidotaan jaetun häkilän läpi kiinni ja päätetään siihen tai tuodaan lanka koukun silmään ja päätetään siihen.
Kirjoittajan lisäys 2016:
Vuodet ovat kuluneet ja asiat ja mielipiteet tuppaavat jalostua ajan saatossa. Nykyiset Potemkin versiot olen tehnyt fasaanin KP-sulan siikasista tai metson vastaavista riippuen mitä aikuisvaihetta haluan jäljitellä. Metsosta tehty näyttäisi toimivan hitusen paremmin. Sen käyttöaika kattaa myös munintavaiheen. Eturuumiin alueen duppaan rungon väriin sopivalla hylkeenkarvalla. Häkilä valitaan rungon väriin sopivaksi.
